Ruokatuotannon rehevöittävä vaikutus
Rehevöityminen
Rehevöityminen tarkoittaa kasvien perustuotannon kasvua, joka johtuu lisääntyneestä ravinteiden saatavuudesta. Ravinteita leviää luontoon muun muassa jätevesien, pelloilta valuvien lannoitteiden ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Maalla rehevöityminen näkyy mm. metsien kasvun kiihtymisenä ja sitä tehostavat erityisesti typpilaskeuma ja ilmakehän kohonnut hiilidioksidipitoisuus (ympäristöministeriö).
Vesistöjen rehevöityminen näkyy planktonlevien kiihtyneenä kasvuna, veden samenemisena sekä vesikasvillisuuden lisääntymisenä ja ranta-alueiden rihmalevien liiallisena kasvuna. Vesistön rehevöityminen voi myös johtaa leväkukintojen eli runsaiden leväesiintymien yleistymiseen, talviseen happikatoon ja kalastomuutoksiin.
Eniten ravinteita Suomen vesistöihin päätyy hajakuormituksesta, toisin sanoen maa- ja metsätaloudesta sekä viemäriverkoston ulkopuolisesta asutuksesta. Haja-asutusalueiden jätevesien käsittelyä pitääkin tehostaa paljon maataloudessa käytettyjen keinojen ohella (Hakala & Välimäki, 2003).
Itämeren rehevöityminen
Rehevöityminen on Itämeren suurimpia ongelmia. Typpi- ja fosforiravinteiden kuormituksen seurauksena rannikkoalueilla rihmamaiset levät ovat runsastuneet, ja monin paikoin syrjäyttäneet monivuotiset puna- ja ruskolevät. Ulappavesillä puolestaan planktonlevien tuotanto ja määrä on lisääntynyt. (Itämeriportaali)
Rehevöitymisen seurauksena leväkukinnat yleistyvät ja vesi samenee. Pohjalle vajonneiden levien hajottaminen kuluttaa happea, minkä seurauksena voi olla happikato. Happikadosta kärsivät etenkin pohjaeläimet ja monet kalalajit. Lisäksi hapettomissa oloissa pohjasta ravinteita veteen (ns. sisäinen kuormitus), mikä kiihdyttää rehevöitymistä entisestään. Rehevöitymisen seurauksena kalojen kokonaismäärä yleensä kasvaa, mutta lajisto yksipuolistuu; särkikalat runsastuvat ja runsashappista, kirkasta vettä vaativat lajit vähenevät.
Suomen osuus Itämeren ravinnekuormasta on n. 4100 tonnia fosforia ja 74 000 tonnia typpeä vuodessa. Luonnon huuhtoutuman - eli ihmisen toiminnasta riippumattoman taustamäärän - osuus fosforikuormasta on noin 28% ja typpikuormasta noin 38%. Maatalous on merkittävin yksittäinen Itämeren ravinnekuormituksen lähde; sen osuus Suomen fosforikuormasta on noin 31% ja typpikuormasta noin 27%.
Fosforin poisto yhdyskuntajätevesistä on Suomessa tehokasta: vain noin 3% fosforikuormasta on niistä peräisin. Sen sijaan typen poistoon ei ole vielä laajassa mittakaavassa ryhdytty, niinpä yhdyskuntajätevesien osuus typpikuormasta on noin 15%. Muita merkittäviä ravinnekuormituslähteitä ovat teollisuus, kalankasvatus ja metsätalous sekä typen osalta myös liikenne. Lisäksi ilman kautta kulkeutuu ravinteita suoraan Itämereen. Tätä osuutta on kuitenkin vaikea arvioida.
Kuormituksen määrä ei kuitenkaan yksin kerro eri kuormituslähteiden suhteellisesta vaikutuksesta. Tarkastelussa pitää ottaa huomioon myös kuormituksen ajallinen jakautuminen ja kuormituksen vaikutusalue. Esimerkkinä kalankasvatus: vaikka sen osuus Suomen kokonaisfosforikuormasta on n. 2% ja typpikuormasta n.1%, se voi vaikutusalueellaan olla merkittävä rehevöitymisen syy. Sama pätee moneen muuhunkin kuormituslähteeseen.
Erilaisten aterioiden rehevöitymisvaikutus
Syyskuussa 2009 julkistetuissa tutkimustuloksissa ruokatuotannon ympäristövaikutuksista havaittiin monet tyypilliset liha-ateriat huomattavasti rehevöittäviksi suhteessa kasvisaterioihin. Aterioiden välillä on jopa moninkertaisia eroja rehevöittämisvaikutuksensa perusteella. Kirjolohikiusaus on ymmärrettävästi listalla ensimmäisenä, sillä kirjolohen tuotanto tapahtuu avovedessä, jolloin mikään ei "suodata" kalantuotannon rehevöittäviä päästöjä, vaan kaikki joutuu suoraan vesistöön. Tämän jälkeen tulee jauhelihamakaronilaatikko, joka on tehty naudan lihasta ja kinkkukiusaus, joka on sianlihasta. Ohrapuuron osalta suurempi rehevöitymisvaikutus suhteessa muihin kasvisruokiin aiheutuu lähinnä eivässä käytetystä juustosta.
Kuvio 5. Kotilounasannosten rehevöitymisvaikutus (g PO4 -ekv). (Lounaslautaset vertailussa)
Lähteitä:
Hakala & Välimäki, 2003. Ympäristön tila ja suojelu Suomessa. Gaudeamus, Tampere.