Broilerin tuotanto

Animalian alkuperäisteksti

Sekä broilerin tuotanto että kulutus on noussut huimasti viime vuosina, ja tällä hetkellä keskivertosuomalainen syö jo noin 18,5 kiloa broilerinlihaa vuodessa (TIKEn ravintotase). Yhteensä broilerinlihaa tuotetaan Suomessa n. 100 milj. kg vuodessa (Maatilatilastollinen vuosikirja 2008). Harva kuluttaja kuitenkaan on tietoinen siitä, millaisen elämän broileri elää ennen päätymistään ateriaksi.

Broilerikasvattamon olosuhteet

Broilerit kasvatetaan lattialla suurissa ikkunattomissa halleissa, joissa on kerrallaan usein kymmeniä tuhansia lintuja. Pohja on peitetty yleisimmin turpeella ja lintujen ruokinnasta vastaavat automaattiset ruokinta- ja juomalaitteet. Kasvattamon valaistusta, lämpötilaa ja ilmanlaatua säädellään osittain automaattisilla valvontalaitteilla, jotka ilmoittavat muun muassa liian korkeasta ammoniakkipitoisuudesta hengitysilmassa.

Broilerit kasvavat kylki kyljessä

Vaikka broilerit saavatkin olla hallissa vapaina, estää ahtaus usein niiden normaalin käyttäytymisen. Suomen eläinsuojeluasetuksessa on suositus, jonka mukaan broilereita tulisi olla painonsa perusteella korkeintaan 35 kg/m². Käytännössä eläintiheys loppukasvatusvaiheessa on 42-44 kg/m², jolloin keskimäärin 23 broileria jakaa yhden neliömetrin verran lattiatilaa. Tällöin yhden linnun käytössä on alle A4-paperiarkin verran liikkumatilaa.

Broilerit kärsivät virikkeiden puutteesta ja sosiaalisesta stressistä

Broilereilla on edelleen tallella luonnonvaraisten esi-isiensä käyttäytymistarpeet, joihin kuuluu muun muassa ympäristön tutkiminen, maan kuopsuttelu ja hiekkakylpyjen ottaminen. Kanalinnuilla on myös luonnollinen tarve lentää yöksi johonkin korkealle petoeläimiltä turvaan. Broilereiden kasvatushalleissa ei kuitenkaan käytetä orsia tai muita virikkeitä, jotka vähentäisivät lintujen kokemaa stressiä ja turhautumista.

Suuret eläinmäärät hallia kohden aiheuttavat linnuille lisäksi sosiaalisia paineita. Kanojen lajinmukaista käyttäytymistä tutkittaessa on havaittu optimaalisen laumakoon olevan 25 yksilöä, jolloin luonnollisen arvojärjestyksen syntyminen on vielä mahdollista. Kanojen sanotaan voivan tunnistaa kerrallaan noin 80 lajikumppaniaan, joten jos laumassa on enemmän kuin 80 eläintä, ei niiden keskinäinen tunnistus enää toimi.

Broilereiden hyvinvointiongelmat liittyvät suureksi osaksi niiden maksimaalisen nopeaksi jalostettuun lihasten kasvuun, jota tukee tehokas ruokinta ja valaistus. Lihasmassan lisääntyessä sydän, keuhkot ja erityisesti jalkojen luut eivät ehdi kehittyä tarpeeksi nopeasti. Jalkavikojen ja -kipujen takia broilereiden luontainen käyttäytyminen vähenee, minkä seurauksena ne liikkuvat, sukivat, kylpevät ja kuopsuttelevat vähemmän. Kipujen pahetessa ne kyyhöttävät maassa ja liikkuvat vain pakotettuina.

Rintapalat ovat kysytyintä lihaa, joten broilereille on jalostettu mahdollisimman isot rintalihakset. Seurauksena vartalon painopiste on siirtynyt eteenpäin ja linnun kinnerniveliin kohdistuva rasitus on voimakkaampi. Tämä myötävaikuttaa jalkavaurioiden esiintymiseen.

Tibiaalinen dyskondroplasia (sääriluun kasvuruston kasvuhäiriö) on yksi broilereiden yleisimmistä tuotantorasitussairauksista ja ilmenee eri asteisina vaurioina. Osa johtaa rampautumiseen, jolloin broilerin kävely on silminnähden kankeaa ja vaivalloista, osa taas ei näy päällepäin. TD aiheuttaa siitä kärsiville broilereille jatkuvaa kipua. Jalan sijoiltaan meno on myös melko yleistä. Alttiutta sille lisäävät sekä nopea kasvu että perinnölliset ominaisuudet.

Kananmunien tuotanto

Animalian alkuperäisteksti

Munivia kanoja on Suomessa 3,1 miljoonaa. Munantuotantoa varten kasvatettavia kananpoikia ja nuorikoita on yli 950 000. Kukkoja, joita pidetään lähinnä siitostarkoituksiin, on noin 12 000, vaikka puolet kuoriutuvista kananpoikasista on kukkoja. Kanojen määrä Suomessa on vähentynyt puoleen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Tuotettujen munien määrä on samaan aikaan vähentynyt vain kolmanneksen, eli kanat on saatu jalostuksella, tehostetulla ruokinnalla ja valo-ohjelmilla munimaan 30 % enemmän. Suomalaisten kananmunankulutus on keskimäärin 9,3 kg eli reilut 150 munaa vuodessa.

Kanat aloittavat munintansa noin 20 viikon ikäisinä, pari viikkoa sen jälkeen kun ne on siirretty kasvattamoista munintakanaloihin. Nuoret kanat munivat parhaiten, minkä vuoksi kanoja pidetään yleensä vain yhden munintakauden ajan eli noin 12–14 kuukautta.

Kanojen luontainen käyttäytyminen ja vuosirytmi

Kanojen luontaista käyttäytymistä on muun muassa ympäristön tutkiminen, maan kuopsuttelu ja hiekkakylpyjen ottaminen. Siipien ja jalkojen venyttely sekä siipien räpyttely ja höyhenpuvun sukiminen ovat tärkeitä rentoutustoimintoja. Kanat pyrkivät ryhmässä yhdenaikaiseen toimintaan sekä säilyttämään yksilöetäisyyden etenkin ruokaillessa. Kanalinnuilla on myös luonnollinen tarve hakeutua suojaisaan pesäpaikkaan munimisen ajaksi sekä lentää yöksi korkealle turvaan petoeläimiltä.

Kanat ovat laumaeläimiä, joille luontainen parven koko on noin 5-20 kanaa ja muutama kukko. Yli 80 kanan ryhmissä kanat eivät enää pysty tunnistamaan toisiaan, jolloin kanayhteisölle tärkeän arvojärjestyksen muodostuminen ei onnistu ja häiriökäyttäytyminen yleistyy.

Kanojen hyvinvointiongelmat

Tuotanto-oloissa kanat kärsivät erityisesti tilanahtaudesta ja lattiakasvatuksessa parvien liian suuresta koosta. Ahtaus ja virikkeettömyys aiheuttavat toisiin kanoihin kohdistuvaa aggressiivisuutta, etenkin jos alaryhmien muodostaminen ei onnistu. Kanat nyppivät höyheniä irti toisistaan myös yrittäessään purkaa luontaista toiminnan tarvettaan. Höyhenten nokkiminen ja häiriökäyttäytymisen kehittyminen kannibalismiksi on tavallista kaikissa tuotantomuodoissa. Monissa maissa kanoilta leikataan nokka poikki kannibalismin aiheuttaman kuolleisuuden vähentämiseksi. Suomessa nokan leikkaaminen on kielletty.

Suuri osa munijakanojen käyttäytymisongelmista on seurausta kasvatuskauden virikkeettömistä ja luonnottomista oloista. Vailla emon hoitoa ja opastusta varttuneet kananpojat eivät opi yhdenaikaistamaan käyttäytymistään. Tutkimusten mukaan ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä käyttämällä kasvattamoissa keinoemoja ja suuntaamalla kanojen toimeliaisuus lajitovereiden sijasta virikkeisiin. Pehkua ja erityisesti eri korkeuksille sijoitettuja orsia tulisi olla tarjolla kasvatuksen alusta alkaen. Orret toimivat myös ahdisteltujen lintujen pakopaikkoina. Myös pehkun seasta etsittävää karkearehua voisi käyttää virikkeenä.

Sianlihan tuotanto

Animalian alkuperäisteksti

Suomessa syötiin vuonna 2008 sianlihaa 35,3 kiloa henkeä kohden (TIKEn ravintotase). Sianlihan kulutuksessa onkin havaittu selvää kasvua viime vuosikymmenien aikana (Ravintotase 2007 s.21). Vuonna 1965 sianlihaa syötiin n. 15 kg henkeä kohden ja vuoteen 1985 asti kulutus kasvoi n. kilon vuodessa. Tämän jälkeen sianlihan kulutuksen kasvu on ollut maltillista ja kulutus on ajoittain jopa laskenut vuoden 1980 tasolle ollen n. 30 kg vuodessa.

Lihasian lyhyt elämä

Lihasian elämä alkaa porsimiskarsinassa, jossa se viettää emänsä ja sisarustensa kanssa neljä viikkoa. Luonnossa emä vieroittaa porsaat vasta 14 - 17 viikon ikäisinä, joten kuukauden iässä tapahtuva vieroitus on sekä porsaille että emälle stressiä aiheuttava kokemus. Vieroituksen jälkeen porsaat viettävät reilun kuukauden syntymäsikalansa vieroitusosastolla ja saavutettuaan 25 kilon painon ne myydään lihasikalaan kasvamaan lopulliseen teurastuspainoonsa. Osa syntyvistä emakkoporsaista jätetään syntymäsikalaan kasvamaan uudistukseksi, eli tuleviksi porsaita tuottaviksi emakoiksi. Lihasika teurastetaan puolen vuoden iässä.

Lihasikojen olosuhteet

Suomessa lihasikoja kasvatetaan yleensä yli kymmenen sian karsinoissa, joissa teuraspainoa lähestyvälle noin satakiloiselle sialle on Suomen eläinsuojeluasetuksen mukaan varattava tilaa ainoastaan 0,65 m². Lihasialla voi siis olla alle sanomalehden aukeaman verran liikkumatilaa. Luontaisesti siat ovat erittäin siistejä eläimiä, jotka erottelevat makuu-, ruokailu- ja ulostuspaikan tarkasti toisistaan. Tämä ei ole mahdollista ahtaissa karsinoissa, vaan siat voivat joutua makaamaan omien ulosteidensa päällä.

Lihasiat joutuvat yleensä tyytymään betoni- ja ritiläpohjaisiin karsinoihin. Karsinoissa käytetään kuivikkeita harvoin. Kuivikkeiden käyttö olisi tärkeää sikojen hyvinvoinnille. Mielekkään tekemisen ja lajityypillisen tonkimisen lisäksi kuivikkeet tarjoaisivat sioille pehmeän ja lämpimän makuualustan. Eläinsuojelusäädösten mukaan sioilla tulee olla karsinassaan jotain muokattavaa virikemateriaalia. Käytännössä useilla tiloilla heitetään karsinaan kourallinen olkisilppua silloin tällöin sioille syötäväksi. Suurten sikaloiden yleistyminen on Suomessa heikentänyt sikojen hyvinvointia, sillä työmäärää on pyritty vähentämään erityisesti rakentamalla ritiläpohjaisia karsinoita.

Hännänpurenta on oire stressistä

Lihasikaloiden kasvatusryhmiä yhdistettäessä toisilleen tuntemattomat eläimet joutuvat kylki kylkeen, eivätkä laumahierarkian alimpina olevat siat pysty väistämään aggressiivisia hyökkäyksiä. Betoniympäristö ja tilanahtaus turhauttavat sikoja ja aiheuttavat niille lähes jokaisella tilalla erilaisia käyttäytymishäiriöitä. Uteliaat siat tutkivat ympäristöään suullaan, mutta kun tonkimismahdollisuutta ei ole, ne purkavat energiansa karsinatovereihinsa haastamalla riitaa ja puremalla toistensa häntiä, korvia tai kylkiä. Tulehtuneet hännäntyngät aiheuttavat sioille paljon kipua ja tulehdus voi levitä koko elimistöön muodostaen paiseita muun muassa selkärankaan.

Luomusikojen olosuhteet

Luomusikoja kasvattavia tiloja on Suomessa alle parikymmentä. Luomusikalat ovat suursikaloita pienempiä, sillä luomusäännösten toteuttaminen on työläämpää. Luomutuotannossa emakoita pidetään ryhmissä muulloin kuin porsimis- ja imetysaikana ja niiden pitäminen kääntymisen estävässä häkissä on kokonaan kielletty. Luomusioilla on oltava kuivitettu makuupaikka, jonkin verran enemmän tilaa ja vähintään puolet lattia-alasta kiinteäpohjaista. Suomen luomusääntöjen mukaan emakoiden ja siitoskarjujen on päästävä toukokuusta lokakuuhun ulkoilemaan vähintään jaloittelutarhaan. Vuodesta 2011 lähtien ulkoiluvaatimus koskee myös luomulihasikoja.

Maidontuotanto

Animalian alkuperäisteksti

Suomessa juotiin vuonna 2007 nestemäisiä maitotuotteita 184 litraa, minkä lisäksi syötiin juustoa 17,5 kg ja jäätelöä 13,3 kg (kuvio 1.). Suomessa kulutetaan nestemäistä maitoa eniten maailmassa ja juuston kulutuksen osalta Suomi kuuluu myös kärkimaihin. Seuraavaksi eniten maitoa kuluu Islannissa ja Ruotsissa lähes yhtä paljon. Esimerkiksi Saksassa kuluu maitoa puolet vähemmän kuin Suomessa ja Japanissa maitoa juodaan vain n. 3 kg henkeä kohden (Maito ja Terveys ry:n tilastot). Suomi onkin varsinainen maitomaa ja siksi suomalaisissa ravitsemussuosituksissa oletettavasti ylikorostetaan maidon juomista tai sisällyttämistä vegetaristiseen ruokavalioon.

Miksi sitten suhtaudumme kielteisesti maidontuotantoon ja kuluttamiseen tuotantoeläinten kohtelun kannalta?

Maidontuotanto rasittaa lehmiä

Lehmät tuottavat muiden nisäkkäiden tavoin maitoa jälkeläisiään varten. Jalostamalla on saatu aikaan nautarotuja, jotka tuottavat maitoa moninkertaisesti vasikan ravinnontarpeeseen nähden. Runsaimmin lehmä tuottaa maitoa heti poikimisen jälkeen, mutta säännöllisesti lypsettyjen ja runsaasti ruokittujen lehmien maidontuotanto jatkuu seuraavan tiineyden loppupuolelle saakka. Vähän ennen poikimista maidon tulo ehtyy ja lehmän sanotaan olevan ummessa.

Runsas maidontuotanto rasittaa lehmiä, ja ne kärsivät erityisesti utaretulehduksista (tutkimus utaretulehduksista). Liikunnan puute ja huono hygienia lisäävät utaretulehdusten ja kivuliaiden sorkkasairauksien riskiä. Nämä ovatkin hedelmällisyysongelmien lisäksi yleisimpiä syitä lypsylehmien poistoon.

Olosuhteet navetassa

Lehmä on sosiaalinen eläin, jolle on erittäin tärkeää päästä kanssakäymiseen lajitovereidensa kanssa. Luontaisesti naudat laiduntavat laumoina laajoilla alueilla. Suurin osa, noin 80 % suomalaisista lypsylehmistä elää kytkettynä parsinavetassa, jossa luontainen käyttäytyminen ei ole mahdollista. Liikkumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi kytkyet rajoittavat nautojen kehonhoitoa ja makuulle asettumista.

Parsinavetassa lehmät seisovat koko talvikauden betonialustalla, joka voi olla osittain ritilää. Kova alusta vaikeuttaa lehmän makuulle menoa ja aiheuttaa hiertymiä. Lehmien koon jatkuvasti kasvaessa parret ovat monissa navetoissa jääneet liian lyhyiksi, jolloin lehmät joutuvat seisomaan takajalat lantakourussa, makaaminen on epämukavaa ja lehmät likaantuvat. Pakollinen toimettomuus aiheuttaa parteen kytketyille lehmille stressiä, joka oireilee tyypillisesti kaavamaisena kielenpyöritysliikkeenä. Stereotyyppinen kielenpyöritys voi olla myös oire siitä, etteivät lehmät saa riittävästi karkeaa korsirehua märehdittäväkseen.

Jaloittelu ja laiduntaminen

Vuodesta 2006 alkaen kaikki maidontuotantoa varten pidettävät lehmät ja hiehot on päästetty laitumelle tai ainakin jaloittelutarhaan vähintään 60 päivänä touko-syyskuun välisellä laidunkaudella. Laiduntaminen on ollut yleinen, mutta työläytensä vuoksi vähentynyt käytäntö. Vähäisemmästä jaloittelustakin on etua, mutta erityisesti laidunnus kohentaa lypsylehmien hyvinvointia monella tavoin.

Liikunta joustavalla alustalla parantaa sorkkaterveyttä ja lihaskuntoa. Laitumella lehmät voivat elää sosiaalista laumaelämää, syödä ja märehtiä vapaasti ja ne mahtuvat esimerkiksi lepäämään täysin ojentautuneina. Osa-aikainenkin laiduntaminen parantaa lehmien tuotosta, sillä tuore ruoho on naudalle parasta ravintoa. Joillakin tiloilla naudoilla on mahdollisuus ulkoiluun myös talvella navetan yhteydessä olevassa jaloittelutarhassa. Jos naudat totutetaan vähitellen viileneviin olosuhteisiin, kuivat pakkaskelit eivät ole niille mitenkään haitallisia.

Luomulehmien olosuhteet

Luomumaidon tuotannossa nautojen tilavaatimukset ovat noin kolmasosan suuremmat tavanomaiseen tuotantoon annettuihin suosituksiin verrattuna ja vaatimukset ovat tiukemmat vuoden 2000 jälkeen rakennetuille tuotantotiloille. Vähintään puolet lattiapinta-alasta tulee olla kiinteää. Vuoteen 2010 asti kestävän siirtymäkauden ajan luomulehmiä saa pitää parsinavetassa, mutta tällöin eläinten on päästävä kesällä laitumelle ja ulos jaloittelemaan ympäri vuoden vähintään kaksi kertaa viikossa. Poikivaa lehmää ei saa pitää kytkettynä. Pihatoissa kasvatettavat luomulehmät voivat joillakin tiloilla olla talvikauden sisällä, mutta laidunkaudella kaikkien luomunautojen on päästävä päivittäin laitumelle. Eläimet ruokitaan pääsääntöisesti omalla tilalla kasvatetulla luonnonmukaisesti tuotetulla rehulla ja lajinmukaisen karkearehun käyttöä korostetaan.

Kuvio 1. Suomalaisten keskimääräinen maitotuotteiden kulutus henkeä kohden vuosina 1998 ja 2007 (Maito ja Terveys ry:n tilastot)