Ruokailun ympäristövaikutukset

• Kolmasosa suomalaisen ympäristövaikutuksista aiheutuu ruokailusta
• Merkittävimpiä suomalaisen ruokavalion ympäristövaikutuksia ovat ilmastonmuutos ja rehevöityminen
• Suosimalla kasvisaterioita voidaan vähentää ruokavalion luonnonvarojen kulutusta, mikä vähentää ruoan ympäristövaikutuksia

Kolmasosa suomalaisen ihmisen ympäristövaikutuksista syntyy ruokailusta (kuvio 1). Mittatikkumenetelmällä arvioituna merkittävimpiä suomalaisten ruokailusta aiheutuvia ympäristövaikutuksia ovat rehevöityminen ja ilmastonmuutos. Rehevöityminen aiheutuu muun muassa siitä, että pelloille tulee enemmän ravinteita kuin sadon mukana poistuu ja ilmastonmuutosta aiheuttavat ruokatuotantoon sisältyvä energiankulutus, tuotantoeläinten aineenvaihdunta sekä kemiallisten lannoitteiden käyttö.

Luonnonvaroja keskivertosuomalaisen ruokavalioon sanotaan kuluvan noin 6000 kg vuodessa (elintarvikkeiden luonnonvarojen kulutus).

Kuvio 1. Suomalaisen keskimääräiset ympäristövaikutukset päivän aikana. (MTT)

Erilaisten tutkimusten valossa voidaan sanoa keskiverto kasvisaterian olevan ympäristön kannalta vähemmän haitallisempi kuin keskiverto liha-aterian, minkä takia ympäristön näkökulmasta on parempi mitä kasvispitoisempia ateriasi ovat (Lounaslautaset vertailussa). Vaikka et olisi valmis luopumaan maidon juonnista, mutta pystyt vähentämään lihan kulutusta, rasitat ympäristöä vähemmän, kun lihan tilalla käytät vaikkapa soijatuotteita, linssejä tai herneitä.

Käytetäänkö Suomessa torjunta-aineita ja lannoitteita?

Monesti on tapana ajatella suomalaisen maataloustuotannon olevan puhdasta. Tämä ajattelu pohjautunee siihen paljonko torjunta-ainejäämiä elintarvikkeista löytyy kuin siihen paljonko torjunta-aineita todellisuudessa käytetään (torjunta-aineiden käyttö Suomessa). Samoin voisi ajatella, ettei Suomessa laiteta peltoihin ylimäärin kemiallisia lannoitteita (lannoitteiden käyttö Suomessa), vaikka niitä vielä valitettavan paljon käytetään. Suomen rehevöittävistä päästöistä 50 % on maataloudesta peräisin, mikä aiheutuu lannoitteiden liiallisesta käytöstä ja tuotantoeläimistä.

Tilastojen valossa näyttääkin siltä, että Suomessa käytetään vielä valitettavan paljon torjunta-aineita ja lannoitteita, vaikkakin vähemmän kuin monissa Euroopan maissa tai vaikka Yhdysvalloissa. Positiivista on niiden käyttömäärien väheneminen ja luomutuotannon saama suosio. Suosimalla luomutuotteita voit vaikuttaa siihen, että kemiallisten myrkkyjen ja lannoiteaineiden käyttöä vähennetään suomalaisessa ruokatuotannossa

Ruokailun ilmastovaikutus

• Saksalaisen tutkimuksen mukaan vegaaninen ruokavalio voi aiheuttaa jopa 16 kertaa pienemmät kasvihuonepäästöt kuin runsaasti lihaa sisältävä sekaruokavalio
• Jo luopumalla lihasta pienentää aiheuttamiaan ilmastopäästöjä puolella sekaruokavalioon verrattuna
• Yhden broilerikilon tuottaminen vastaa 17 kilometrin ja yhden juustokilon 60 kilometrin autoilua
• Yhden kaurakilon tuottaminen vastaa 2 kilometrin autoilua
• Kotieläintuotannon sanotaan aiheuttavan noin 18 % maailman kasvihuonepäästöistä
• Koko maatalouden osuus kaikista kasvishuonepäästöistä on noin 25 %.
• Näin ollen noin 70 % maatalouden ilmastopäästöistä liittyy toistaiseksi kotieläintuotantoon

Koko ruokavalion ilmastovaikutusta arvioitaessa on havaittu vegaanisen ruokavalion olevan ilmastoystävällisempi kuin tavanomaisen länsimaalaisen ruokavalion. Myös maitotuotteita ja kananmunia sisältävä kasvisruokavalio on ilmaston kannalta edullisempi kuin lihaa runsaasti sisältävä sekaruokavalio (kuvio 2.). Syitä ilmastovaikutukselle on useita ja lähinnä perusongelmana on kotieläintuotannon vaatima rehukasvituotanto ja siihen liittyvät tekjät, joiden takia esim. yhtä proteiinikiloa kohden joudutaan käyttämään enemmän luonnonvaroja sekaruokavaliossa kuin kasvisruokavaliossa. Toki vegaanisen ruokavalion noudattaminen voi olla ilmaston kannalta yhtä haitallinen kuin sekaruokavalionkin, mikäli suosii säännöllisesti paljon energiaa vaatineita kasveja, kuten Suomessa talvella kasvatettuja kasvihuonetomaatteja.

Kuvio 2. Ruokavalion ilmastovaikutus suhteutettuna henkilöautoiluun eri ruokailutottumusten välillä. (The cow is a climatebomb)

Asiaa selvittää paremmin Suomessa tehty tutkimus broilerin, juuston ja kaurahiutaleiden tuotantoketjuista. Broilerikilon tuottamisesta aiheutuvat kasvihuonepäästöt vastaavat ilmastovaikutuksiltaan 17 kilometrin autoilua ja juuston tuotanto jopa 60 kilometrin autoilua. Yksi kilo broileria aiheuttaa siten nykyisin tuotanto- ja jakelumenetelmin 3,7 kg (kuvio 3) ja kilo juustoa 12,6 kg kasvihuonepäästöjä (Elintarvikkeiden ympäristövaikutukset). Broilerituotannon päästöistä noin 70 % on peräisin broilerien rehuntuotannosta ja broilerien kasvatuksesta (tilojen lämmitys, broilerin ulosteet ym.), kun tuotteiden jakelusta aiheutuvat päästöt ovat noin 5 % kaikista päästöistä.

Yksi kilo kauraa aiheuttaa 10 kertaa pienemmät kasvihuonekaasupäästöt (Elovenan ympäristövaikutukset) broileriin verrattuna ja ymmärtääksemme kauran kasvatus vastaa kasvihuonepäästöiltään suunnilleen samaa kuin palkokasvienkin, kun vertaa viljan ja soijan luonnonvarojen kulutusta (kts. taulukko 1. kohdasta "ruokavalion luonnonvarojen kulutus"). Lisäksi soija soveltuu hyvin luomutuotantoon, sillä se kykenee sitomaan tarvitsemansa typen ilmakehästä.

Kuvio 3. Broilerituotteen ilmastovaikutukset (MTT)

Kasvihuonepäästöjen jakautuminen tuotantovaiheisiin

Koko maailman maataloustuotantoprosesseissa kolme merkittävintä kasvihuonepäästöjen lähdettä ovat kemiallisten lannoitteiden käyttö, märehtijöistä vapatuva metaani sekä biomassan polttaminen (kuvio 4.). Myös metsien raivaamisella maatalouskäyttöön ja laidunmaiksi on huomattava osuutensa ilmastoon, mutta sitä ei ole kuviossa huomioitu. Lannoitteiden ensimmäistä sijaa selittää kemiallisista typpilannoitteista peltomaassa vapautuva typpioksiduuli, joka on yli 300 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu. Toisaalta luomutuotannossa typpioksiduulia voi vapautua yhtä paljon. 21 kertaa hiilidioksidia voimakkaampaa kasvihuonekaasua metaania vapautuu lähinnä nautaeläinten aineenvaihdunnasta märehtimisen yhteydessä.

Kaikkiaan kotieläintuotannon (naudat, siat, broilerit, lampaat ym.) sanotaan aiheuttavan 18 % maailman kaikista kasvihuonepäästöistä (Livestock's long shadow). Maatalouden kaikkien kasvihuonepäästöjen osuus maailman kasvihuonepäästöistä on keskimäärin n. 25 %, joten arviolta 70 % maatalouden kasvihuonepäästöistä perustuu kotieläintuotantoon. Jos ihmiset puolittaisivat nykyisen lihankulutuksensa ja tuotantoeläimiä olisi siten puolet nykyistä vähemmän, olisi jo tällä todennäköisesti merkittäviä vaikutuksia maatalouden kasvihuonepäästöihin.

Kuvio 4. Koko maapallon maataloustuotannon päästölähteet CO2-ekvivalenteiksi muutettuna (Cool Farming).

Lisää tietoa energiankulutuksesta ja ruokavalion ilmastovaikutuksista: Ilmasto lautasella sekä Viljelijä ja ilmastonmuutos

Ruokavalion luonnonvarojen kulutus

• Naudanlihan, voin ja juuston tuotanto kuluttaa luonnonvaroja jopa 14 kertaa enemmän kuin soija
• Soija on jopa maitoa ekotehokkaampi, kun verrataan näiden ravintosisältöjä
• Säästääkseen luonnonvaroja ihmisten tulisi syödä lähinnä kasviperäisiä ruoka-aineita, kuten viljatuotteita, juureksia ja palkokasveja (soija, linssit, pavut ym.).
• MIPS-menetelmän avulla voi helposti vertailla luonnonvarojen kulutusta elintarvikeryhmien välillä

MIPS ja luonnonvarojen kulutus

Luonnonvarojen kulutuksen tutkimiseen on kehitetty menetelmä, jota nykyisin käytetään monissa yhteyksissä. MIPS on lyhenne sanoista Material Input Per Service Unit ja kuvaa sitä, kuinka paljon luonnonvaroja vaaditaan tuotettua yksikköä (kg) kohden. MIPS sisältää kaiken olennaisen ympäristönsuojelun kannalta, sillä energian kulutuksen lisäksi lukuun sisältyy elintarvikkeiden osalta kotieläintuotantoon tarvittava rehumäärä, käytetty peltopinta-ala sekä kaikki muut olennaiset tekijät, joilla on ympäristövaikutuksia ruokatuotannossa.

Elintarvikkeet muodostavat keskivertosuomalaiselle noin 6 000 kilon ekologisen selkärepun vuosittain. Erilaisten ruokavalioiden luonnonvarojen kulutuksen erot voivat olla suuria, noin 1 300 kilosta 16 000 kiloon vuodessa.

Taulukosta 1. havaitaan yleisimmin käytetyistä elintarvikkeista naudanlihalla olevan suurin TMR – luku (Total Material Requirement), jolla tarkoitetaan abioottisten ja bioottisten luonnonvarojen sekä maaperän kulutusta (eroosio). Abioottiset ovat uusiutumattomia (energia, lannoitteet ym.) ja bioottiset uusiutuvia luonnonvaroja (heinä, vilja, palko- ja öljykasvit ym.). Naudanliha, juusto ja voi vaativat enemmän luonnonvaroja kuin esimerkiksi sianliha ja broileri, jotka vastaavasti kuluttavat paljon luonnonvaroja suhteessa viljoihin tai soijaan, joka on eläinperäisiä tuotteita vastaava kasviperäinen elintarvike.

Joku saattaa kysyä miksi maitoa ei tulisi käyttää, kun maitolitran tuottamiseen vaadittava luonnonvarojen määrä on lähellä soijakilon tuotantoa. Yhdessä maitolitrassa on proteiinia noin 30 g, kun proteiinimäärä kuivassa soijapapukilossa on 340 g. Näin ollen ihminen saa tarvitsemansa proteiinimäärän pienemmällä luonnonvarojen kulutuksella suosiessaan soijatuotteita maitotuotteiden tilalla.

Toisaalta lehmänmaitoa suositellaan juotavaksi kalsiumin takia, jota on nestemäisessä maidossa 120 mg/100 g eli 0,12 g/100 g, joka on siten 0,1 % koko maidon sisällöstä. Jos 99,9 % maidosta on muuta kuin kalsiumia, niin miksi maitoa pitäisi juoda, kun kalsiumin voi tarvittaessa syödä ravintolisävalmisteena, joka maksaa luontaistuotekaupassa noin 12 euroa purkki sisältäen 140 annosta kalsiumvalmistetta. Nestemäistä maitoa pitää juoda 6 dl saadakseen riittävän kalsiumannoksen, jolloin päivän kalsiumannoksen hinnaksi tulee 60 senttiä, kun ravintolisästä saatu kalsium- ja D-vitamiiniannos maksaa alle 10 senttiä. Kaiken lisäksi maidon litrahinnan arvellaan vain nousevan tulevaisuudessa.

Luonnonvaroja todennäköisesti kuluu huomattavasti vähemmän käytettäessä ravintolisävalmisteita kuin maitotuotteita säännöllisesti. Eikö jo tässä mielessä maidon huomattava päivittäinen kuluttaminen ole kustannustehotonta ja luonnonvaroja tarpeettomasti kuluttavaa? Ja kerrotaanko kuluttajille minkälaisia määriä tuotantoeläimille syötetään kalsiumvalmisteita? Myös eläinten laidunalueita sekä rehutuotantopeltoja kalkitaan happamuuden säätelemiseksi tällä samaisella aineella, jota käytetään kalsiumvalmisteissa.

Taulukko 1. Suomessa yleisesti käytettyjen elintarvikkeiden MIPS-arvoja (Elintarvikkeiden materiaalipanosten ja ravintoarvojen tehokkuusanalyysi)

Tuoteryhmä	TMR (kg/kg)	Abioottinen (kg/kg)	Bioottinen (kg/kg)	Vesi (kg/kg)	Ilma (kg/kg)	Eroosio (kg/kg)	Maaperä (kg/kg)
Naudanliha	46	12	31	439	0,99	3,2	2839
Juusto	43	11	29	260	1,1	3,0	2675
Voi	38	9,8	25	208	0,67	2,6	2329
Rypsiöljy	30	8,3	20	168	0,557	2,2	1927
Sianliha	21	8,3	10	240	1,9	2,8	2434
Broileri	13	7,0	4,6	228	1,5	1,2	1088
Kananmuna	11	5,7	4,0	141	1,0	1,1	942
Tomaatti	9	8	1	793	4	0,006	36
Kirjolohi	8	2,8	4,7	271	0,83	0,17	148
Kurkku	8	7	1	570	4	0,004	25
Maito	4	1,1	3,0	31	0,094	0,31	274
Soija	3	1,3	1,4	157	0,92	0,35	310
Ruisleipä	3	1,6	0,8	111	0,21	0,29	259
Mansikka	3	1	1	17	0,2	0,63	555
Omena	2	1	1	7	0,01	0,32	93

Lisää tietoa MIPSistä:
http://www.sll.fi/luontojaymparisto/kestava/mips
http://www.sll.fi/luontojaymparisto/kestava/mips/mips-lukuja/Elintarvikkeet

Ruokailun ekologinen jalanjälki

• Suomalaisen ruokavalion tuotanto vaatii keskimäärin 1,6 ha pinta-alaa
• Kotieläintuotanto vaatii runsaasti peltopinta-alaa ja muita luonnonvaroja saatuun ravintosisältöön nähden
• Ekologisen jalanjäljen kokoa voi pienentää suosimalla kasvisruokia

Ekologinen jalanjälki

Ekologinen jalanjälki kuvaa sitä, kuinka suuri maa- ja vesialue tarvitaan ihmisen tai ihmisryhmän kuluttaman ravinnon, materiaalien ja energian tuottamiseen sekä syntyneiden jätteiden käsittelyyn. MIPS-menetelmän ohella ekologinen jalanjälki kuvaa luonnonvarojen kulutusta, mutta erilaisella tavalla. Kun MIPS kertoo tuotteen tai palvelun vaatiman luonnonvarojen määrän kilogrammoina, ekologinen jalanjälki kertoo yhden ihmisen ja ihmisryhmittymän keskimäärin vaatiman luonnonvarojen määrän pinta-alana (ha). Todennäköisesti tutkimusmenetelmät ovat samankaltaisia molemmissa vaihtoehdoissa, tulokset vain esitetään eri yksiköin.

Keskimääräinen ihmisen ekologinen jalanjälki on 2,7 ha, mutta suomalaisella jalanjäljen koko on 5,2 ha. Tästä ruoan tuotantoon arvioidaan tarvittavan 1,6 ha. Esimerkiksi intialaisen ihmisen ekologisen jalanjäljen koko on 0,9 ha ja pinta-alaa ruoantuotantoon tarvitaan 0,4 ha. Voikin sanoa yhden suomalaisen vastaavan kulutukseltaan viittä intialaista (Living Planet Report 2008).

Intialainen vaatii neljä kertaa pienemmän peltoalan kuin suomalainen ravintonsa tuottamiseksi, sillä intialainen ruokavalio pohjautuu viljoihin (riisi, vehnä), palkokasveihin (linssit, pavut) ja jossain määrin myös lehmänmaitoon, mutta sisältää vähän lihaa. Peltoala käytetään tehokkaasti hyödyksi, eikä sitä käytetä eläinten kasvattamiseen samassa määrin kuin länsimaissa. Toisaalta lypsettävien lehmien ravitsemuksellinen tilanne Intiassa voi olla hyvin kyseenalainen.

Jos nykyinen meno jatkuu, tarvitaan vuoteen 2030 mennessä toinen maapallo ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi. On päivänselvää, ettei nykyistä elämäntapaa voida jatkaa, mikäli maailmassa halutaan elää sopuisasti, inhimillisesti ja luontoa säästäen.

Kotieläintuotannon "ekologinen" jalanjälki

Kaikkiaan Suomessa käytetään kotieläinten nurmirehujen tuotantoon noin 30 % kaikesta maatalouspinta-alasta ja eläinten rehuviljojen kasvatukseen noin 50%. Suomen maatalouspinta-alasta on siten varattu kotieläinten kasvatukseen noin 80 % (TIKE). Tässä mielessä Suomen maataloustuotanto on puhtaasti kotieläintuotantoa. Esimerkiksi Suomen puutarhakasvituotanto (mm. mansikan, herneen, ruokasipulin, kukkakaalin ja porkkanan tuotanto) vaatii vain 0,5 % kaikesta Suomen maatalouspinta-alasta.

Eläimet eivät muuta saamaansa ravintoa lopputuotteeksi samassa suhteessa kuin miten ne syövät pelloilla kasvatettua ruokaa. Esimerkiksi nautaeläin, jolla on kaikkein huonoin hyötysuhde, tarvitsee noin kymmenen kiloa rehua (viljaa, palko- ja öljykasveja, heinää) tuottaakseen yhden kilon ravintoaineita (proteiinia, rasvaa). Näin yhdeksän kiloa rehua menee tavallaan hukkaan ainakin niiltä osin kuin rehu koostuu ihmisille kelpaavasta ravinnosta tai rehun kasvatukseen käytetystä energiasta. Sialla hyötysuhde on suunnilleen viisi kiloa rehua, yksi kilo lihaa. Näin ollen peltoala tuottaa sitä vähemmän ruokaa ihmisille, mitä enemmän sitä käytetään eläinten kasvattamiseen

Maidon ja soijan tuotannon jalanjäljet vertailussa

Suomalainen lypsylehmä tarvitsee 1,3 - 2 ha peltopinta-alaa maatilalla tuottaakseen 6000-10 000 kg maitoa vuodessa (taulukko 2). 1,5 hehtaarin alalla tuotettu 8000 kg maitoa sisältää n. 300 kg proteiineja, 400 kg hiilihydraatteja ja 280 kg rasvaa, mutta noin 7000 kg vettä. Tähän on kulunut luonnonvaroja MIPS-menetelmän mukaan 32 000 kg, joten itse asiassa kaikkien luonnonvarojen kulutukseen nähden 1000 kilon ravintoainetuotantoon vaadittavasta energiasta muuttui ravintoaineiksi 3 %.

Maidon sisältämän ravintoainemäärän saisi esimerkiksi 1000 kilosta soijaa, jonka kasvatus on vaatinut arviolta 0,4 ha peltopinta-alaa Yhdysvalloissa tuotettuna (World agriculture and environment). Luonnonvaroja kuluu 1000 kiloon soijaa 3000 kiloa, jolloin 33 % luonnonvaroista muuttuu ravinnoksi eli luonnonvaroja kuluu näin 11 kertaa maidontuotantoa vähemmän. Tässä mielessä soija on maitoa ekotehokkaampi ravintoaine, vaikka sen kuljettaisikin pitkän matkan rahtilaivassa.

Taulukko 2. Lehmän keskimääräinen peltopinta-alan tarve Suomessa maatilalla tuotettavien rehujen osalta (Pro Agria, 2003).

Lehmän maidontuotto	Pinta-alan tarve (ha)
Säilörehuruokinta
Lehmän keskituotos	Nurmet	Vilja	yht.
6000 kg	0,91	0,36	1,27
8000 kg	0,95	0,56	1,51
10000 kg	0,98	0,79	1,77
Säilörehu-heinäruokinta
Lehmän keskituotos	Nurmet	Vilja	yht.
6000 kg	0,98	0,33	1,31
8000 kg	1,04	0,53	1,57
10000 kg	1,04	0,75	1,8
Heinäruokinta
Lehmän keskituotos	Nurmet	Vilja	yht.
6000 kg	1,03	0,43	1,46
8000 kg	1,03	0,72	1,75
10000 kg	1,09	0,98	2,07

Lähteet: ProAgria, 2003. Kannattava maidontuotanto. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 997.

Ruokatuotannon rehevöittävä vaikutus

Rehevöityminen

Rehevöityminen tarkoittaa kasvien perustuotannon kasvua, joka johtuu lisääntyneestä ravinteiden saatavuudesta. Ravinteita leviää luontoon muun muassa jätevesien, pelloilta valuvien lannoitteiden ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Maalla rehevöityminen näkyy mm. metsien kasvun kiihtymisenä ja sitä tehostavat erityisesti typpilaskeuma ja ilmakehän kohonnut hiilidioksidipitoisuus (ympäristöministeriö).

Vesistöjen rehevöityminen näkyy planktonlevien kiihtyneenä kasvuna, veden samenemisena sekä vesikasvillisuuden lisääntymisenä ja ranta-alueiden rihmalevien liiallisena kasvuna. Vesistön rehevöityminen voi myös johtaa leväkukintojen eli runsaiden leväesiintymien yleistymiseen, talviseen happikatoon ja kalastomuutoksiin.

Eniten ravinteita Suomen vesistöihin päätyy hajakuormituksesta, toisin sanoen maa- ja metsätaloudesta sekä viemäriverkoston ulkopuolisesta asutuksesta. Haja-asutusalueiden jätevesien käsittelyä pitääkin tehostaa paljon maataloudessa käytettyjen keinojen ohella (Hakala & Välimäki, 2003).

Itämeren rehevöityminen

Rehevöityminen on Itämeren suurimpia ongelmia. Typpi- ja fosforiravinteiden kuormituksen seurauksena rannikkoalueilla rihmamaiset levät ovat runsastuneet, ja monin paikoin syrjäyttäneet monivuotiset puna- ja ruskolevät. Ulappavesillä puolestaan planktonlevien tuotanto ja määrä on lisääntynyt. (Itämeriportaali)

Rehevöitymisen seurauksena leväkukinnat yleistyvät ja vesi samenee. Pohjalle vajonneiden levien hajottaminen kuluttaa happea, minkä seurauksena voi olla happikato. Happikadosta kärsivät etenkin pohjaeläimet ja monet kalalajit. Lisäksi hapettomissa oloissa pohjasta ravinteita veteen (ns. sisäinen kuormitus), mikä kiihdyttää rehevöitymistä entisestään. Rehevöitymisen seurauksena kalojen kokonaismäärä yleensä kasvaa, mutta lajisto yksipuolistuu; särkikalat runsastuvat ja runsashappista, kirkasta vettä vaativat lajit vähenevät.

Suomen osuus Itämeren ravinnekuormasta on n. 4100 tonnia fosforia ja 74 000 tonnia typpeä vuodessa. Luonnon huuhtoutuman - eli ihmisen toiminnasta riippumattoman taustamäärän - osuus fosforikuormasta on noin 28% ja typpikuormasta noin 38%. Maatalous on merkittävin yksittäinen Itämeren ravinnekuormituksen lähde; sen osuus Suomen fosforikuormasta on noin 31% ja typpikuormasta noin 27%.

Fosforin poisto yhdyskuntajätevesistä on Suomessa tehokasta: vain noin 3% fosforikuormasta on niistä peräisin. Sen sijaan typen poistoon ei ole vielä laajassa mittakaavassa ryhdytty, niinpä yhdyskuntajätevesien osuus typpikuormasta on noin 15%. Muita merkittäviä ravinnekuormituslähteitä ovat teollisuus, kalankasvatus ja metsätalous sekä typen osalta myös liikenne. Lisäksi ilman kautta kulkeutuu ravinteita suoraan Itämereen. Tätä osuutta on kuitenkin vaikea arvioida.

Kuormituksen määrä ei kuitenkaan yksin kerro eri kuormituslähteiden suhteellisesta vaikutuksesta. Tarkastelussa pitää ottaa huomioon myös kuormituksen ajallinen jakautuminen ja kuormituksen vaikutusalue. Esimerkkinä kalankasvatus: vaikka sen osuus Suomen kokonaisfosforikuormasta on n. 2% ja typpikuormasta n.1%, se voi vaikutusalueellaan olla merkittävä rehevöitymisen syy. Sama pätee moneen muuhunkin kuormituslähteeseen.

Erilaisten aterioiden rehevöitymisvaikutus

Syyskuussa 2009 julkistetuissa tutkimustuloksissa ruokatuotannon ympäristövaikutuksista havaittiin monet tyypilliset liha-ateriat huomattavasti rehevöittäviksi suhteessa kasvisaterioihin. Aterioiden välillä on jopa moninkertaisia eroja rehevöittämisvaikutuksensa perusteella. Kirjolohikiusaus on ymmärrettävästi listalla ensimmäisenä, sillä kirjolohen tuotanto tapahtuu avovedessä, jolloin mikään ei "suodata" kalantuotannon rehevöittäviä päästöjä, vaan kaikki joutuu suoraan vesistöön. Tämän jälkeen tulee jauhelihamakaronilaatikko, joka on tehty naudan lihasta ja kinkkukiusaus, joka on sianlihasta. Ohrapuuron osalta suurempi rehevöitymisvaikutus suhteessa muihin kasvisruokiin aiheutuu lähinnä eivässä käytetystä juustosta.

Kuvio 5. Kotilounasannosten rehevöitymisvaikutus (g PO4 -ekv). (Lounaslautaset vertailussa)

Lähteitä:
Hakala & Välimäki, 2003. Ympäristön tila ja suojelu Suomessa. Gaudeamus, Tampere.

Kotieläintuotannon hyötysuhde

Ihmisille kelpaavan ravinnon käyttö rehuna Suomessa

Ravintotase-tutkimuksen perusteella suurin osa ( noin 80 %) Suomessa käytetystä viljasta syötetään eläimille (taulukko 3). Ihmisravitsemukseen soveltuvia rehukasveja käytettiin vuonna 2007 Suomessa eläinten ruokintaan seuraavasti: tuotantoeläimet söivät 166 kertaa enemmän ohraa, 13 kertaa enemmän kauraa, 11 kertaa enemmän maissia ja vehnää suunnilleen yhtä paljon kuin ihmiset. Tämän lisäksi eläimet söivät 36 milj. kiloa ihmisravitsemukseen hyvin soveltuvaa soijaa.

Taulukossa 3. esitettyjen lukujen tarkoituksena on havainnollistaa kuinka paljon me käytämme tuotantoeläinten ruokintaan sellaisia elintarvikkeita, joita voisimme halutessa syödä itse, jatkojalostaa elintarvikkeiksi (kts.Yosa , Keiju kaurajuoma) tai yrittää myydä ulkomaille. Vaikka vastaavia viljamääriä ei olisi tarvetta syödä juuri Suomessa, on ylipäätään tarpeellista kyseenalaistaa sellaisen ravinnon käyttö eläinrehuna, joka on täysin kelvollista ihmisravitsemukseen, varsinkin kun noin 20 % maapallon väestöstä on selvästi aliravittuja.

Jo pelkästään suomalaisille tuotantoeläimille syötettävästä soijasta riittäisi suomalaisille 7 kiloa soijarouhetta henkeä kohden, mikä vastaa proteiinisisällöltään arviolta 14 kiloa sian jauhelihaa ja noin 50 prosenttia suomalaisten sianlihan kulutuksesta. Nyt eläimille syötettävästä soijasta ei saada kaikkia ravintoaineita ihmisravitsemukseen (kts. kuvio 5.) ja soijasta suuri osa menee hukkaan, kun sitä käytetään sikojen ruokinnassa.

Taulukko 3. Tuotantoeläinten ja suomalaisten ihmisten viljan ja muiden rehukasveiksi soveltuvien elintarvikkeiden kulutus vuonna 2007 (Ravintotase 2007).

Ruoka-aine	Kotieläimille (kg/v)	Ihmisille (kg/v)
Ohra	1 000 000 000 (1 mrd.)	6 000 000
Kauraa	500 000 000 (0,5 mrd.)	38 000 000
Vehnää	300 000 000 (0,3 mrd.)	338 000 000
Ruista	100 000	87 400 000
Maissia	53 000 000	4 700 000
Melassia	40 000 000	1 600 000
Hernettä	5 000 000	6 200 000
Rypsi- ja rapsirouhetta	168 000 000	(määrä liian pieni tilastoitavaksi)
Auringonkukan siemeniä	8 000 000	(määrä liian pieni tilastoitavaksi)
Soijarouhetta	36 000 000	(määrä liian pieni tilastoitavaksi)

Viljasta lihaa, mutta tehottomasti

Mikäli viljasadon sisältämä energia siirtyisi suoraan eläintuotteeseen, kuten lihaan tai maitoon, ei suoranaista "ongelmaa" olisi. Vilja ikään kuin muuttaisi muotoaan, mutta sen sisältämä energia ei häviäisi mihinkään. Tosiasiassa viljan ja muun rehun sisältämästä energiasta siirtyy lopputuotteeseen vain pieni osa, kuten tapahtuu sianlihan tuotannossa (kuvio 5.) tai erityisesti naudanlihan ja maidon tuotannossa.

Jos lihasialle syötetään elämänsä aikana esimerkiksi 400 kiloa lähinnä viljaa sekä soijaa ym. rehukasveja, näiden energiasisällöstä vain 23 % päätyy lopulta lihaan. Käytännössä siis 400 kiloa rehua tuottaa noin 92 kiloa ravitsemuksellisesti arvokasta lihaa, jota vaihtelevasti hyödynnetään ihmisravitsemuksessa ja 300 kiloa rehua menee sian elämän ylläpitämiseen ja siten ihmisravitsemuksen kannalta hukkaan. 77 % alkuperäisen rehukasvin energiasta ja ravintoaineista jää näin hyödyntämättä.

Kun suositaan kasvisruokailua, yhtenä tarkoituksena on syödä ravintoa ilman tällaista välikättä, joka tuhlaa ravinnon sisältämää energiaa. Noin 400 kiloa viljaa sisältää energiaa kaurahiutaleen muodossa 142 000 kcal, kun 92 kiloa sianlihaa sisältää energiaa 20 000 kcal. Viljamäärä sisältää siten itse asiassa seitsemän kertaa enemmän energiaa, jolloin samalla ruoan energiamäärällä, jolla kasvatetaan yksi lihasika, saisi ravintoa seitsemän kertaa suuremmalle ihmismäärälle energiamäärään suhteutettuna. Tietysti on huomioiitava viljan sisältävän vähemmän proteiinia kuin lihan, jolloin viljan lisäksi tulisi syödä palkokasveja (minkä takia sioillekin syötetään esimerkiksi soijaa).

Kuvio 5. Sianlihan tuotannon hyötysuhde (Tieto Tuottamaan, 2006)

Edellä esitettyjen esimerkkien valossa ihmisten kannattaisi opetella hyödyntämään viljaa ja muita tuotantoelämille syötettäviä ravintoaineita ruokavaliossaan entistä enemmän. Tietenkään niin kauan, kun teemme pääosin fyysisesti kevyttä työtä, emme voi palata entisaikojen huimiin viljankulutus määriin (viljan kulutus Suomessa), mutta periaatteessa voisimme lisätä viljojen osuutta ruokavaliossa vähentäen hiilihydraattien saantia muista lähteistä (kuten maidosta, virvoitusjuomista, karamelleista ym.). Toinen tärkeä muutos tästä näkökulmasta olisi, että osin nykyisen rehuviljasadon sijasta Suomessa voitaisi kasvattaa muita kasveja (hamppu, pellava, juurekset, kaalit, mansikka, sipuli, valkosipuli), joista osasta saataisi muutakin hyötyä (kuitukasvit) ravinnon lisäksi. Käyttämämme tuotantopanokset nykyiseen ruokavalioomme ovat huomattavan suuret saatavaan ravintosisältöön nähden.

Lähteet:

• Tieto Tuottamaan, 2006. Sian ruokinta ja hoito. Maaseutukeskusten liiton julkaisuja nro 1024.